Syntymä ja varhaislapsuus

 Synnyin keskosena A-poikana (esikoisena) kolmoisraskaudesta keinohedelmöityksen ja keisarileikkauksen kautta. Miul todettiin ADHD (jonka tajusin myöhemmin olevan lahja), Asperger ja Tourette. Näillä kaikilla on yhteisnimitys josta käytetään nimeä NLD (Non-verbal Learning Disabilities, ei-kielelliset vaikeudet). Tästä on aikoinaan systerini myös tehnyt opinnäytetyön johon minua haastatteli.

Oma lapsuuteni ei ole ollut sitä mitä yleensä moni on kokenut. Valtaosa tuntemistani ihmisistä on saanut elää onnellisen lapsuuden, toisin kuin minä.

Kun olin pieni, isäni ei osannut käsitellä syntymästäni johtuvia sairauksia mitä minulle tuli. Sain vuorokauden ikäisenä aivoverenvuodon, jonka johdosta napanuora kiertyi suoliston ympärille enkä saanut happea. Aivokuolin 45 minuutiksi. Isäni hakkasi minua ja sisaruksiani kun olimme alle kouluikäisiä, nämä kuitenkin jatkuivat 11 ikävuoteen asti. Päiväkotiin mentäessä isä raahasi minut kädestä päiväkotiin, jolloin asuimme noin 100-200 metrin päässä silloisesta päiväkodista Espoon Leppävaarassa.

Turpaanvetojen lisäksi isä käytti remmiä tehostaakseen pahoinpitelyitä ja uhkauksiaan. Myös erilaiset syytökset asioihin joita en ole tehnyt, kuuluivat hänen kasvatusmetodeihinsa. En koskaan uskaltanut itkeä tai sanoa isän kuullen mitään äidille. Isän mukaan lapsi ei saanut itkeä, varsinkin jos kyse oli miessukupuolesta, koska se ilmaisi hänen mukaansa heikkoutta. Opettelin näin ollen piilottamaan kyyneleeni ja tunteeni.

Aloittaessani päiväkodin minua alettiin kiusaamaan erilaisuuteni takia. Kiusaamistapoja oli useita. Minua hakattiin, potkittiin, suljettiin päälle, suljettiin erilaisiin vessoihin yms paikkoihin. Minulla ei tuolloin ollut kavereita, kuten ei myöhemmälläkään iällä ennen ylä-astetta, ja silloinkin vain muutama. Ala-asteella oli kyllä muutama, mutta en niiden kanssa viettänyt aikaa koulun jälkeen.

Diagnooseihini saatiin vastaukset vasta, kun täytin 10 vuotta. Sitä ennen vanhempani olivat eläneet epätiedossa, koska eivät pärjänneet kanssani. Ongelmani alkoivat ollessani 5-vuotias. Minusta tuli aggressiivinen ja uhmakas sekä kotona että muualla.

Aloitin ala-asteen 8-vuotiaana, koska kävin eskarin jälkeen nolla-luokan, koska en äidin mielestä ollut valmis vielä ekalle luokalle. Koulukiusaaminen alkoi melkein heti ensimmäisenä kouluvuotena, jatkuen koko ala-asteen. Oma silloinen opettajani oli niin hirveä, etten viihtynyt koulussa. Valehtelin aina itselleni että tykkään käydä koulua. Toisaalta siinä oli puolet totta. Kouluaineet oli kivoja, mutta kiusaamisen takia en koulussa paljon viihtynyt.

Sitten alkoivat lintsaamiset, ollessani 3. luokalla. Se on ensimmäinen kerta, kun muistan lintsaamisteni alkaneen varmuudella. Lintsasin kaikki mahdolliset tunnit paitsi äidinkielen, koska pidin äidinkielestä ja olin integroituna "normaalille" luokalle joka oli isompi luokka kuin omani. Tästä luokasta sain myös kavereita jotka minua myös oman luokkani pojilta puolustivat. Oman luokan tunneilla tunnelma oli täysin toinen. Sain monia jälki-istuntoja, koska jouduin aina tappeluun ja aiheutin luokassa konflikteja johtuen kiusaamisesta.

Varastelin muiden repuista erilaisia tavaroita: penaaleja, kumeja, kyniä, viivoittimia tms. Lunttasin ja kopioin myös muiden kotiläksyjä ja kokeita. Haukuin opettajaa kaikilla mahdollisilla sanoilla, huorittelin, löin, purin... Monesti jouduin myös rehtorin kansliaan, koska kaikilla kuin myös itselläni meni useasti hermot. Muilla meni hermot koska eivät kanssani pärjänneet, minulla meni hermot koulukiusaamiseen. Muistan erään kerran pureneeni opettajaa käsivarteen rehtorin silmien alla. 

Luokassa opettajan silmätikkuna oleminen oli hirveintä ikinä. Opettaja kiristeli hampaitaan minulle jatkuvasti. Haukkuipa hän myös kerran meidän luokan kaikkien vanhemmat ja meidät siinä samalla, kuinka meistä ei tule koskaan mitään, emme tule saavuttamaan elämässämme mitään ja vanhempamme ovat työttömiä pummeja jotka keräävät ruokaa roskiksista. Menin tuona päivänä itkien kotiin, jolloin kerroin asian äidilleni, ja hän soitti koululle ja yritti moneen otteeseen saada opettajalleni potkut. Pahinta ei ole se, että hän oli opettajani, vaan se että hän opetti myös siskoani R-vikansa takia. Luulen, että meidän perhe joutui hänen kohteekseen, koska hän ei sietänyt minua. Lääkärit aikanaan äidille sanoivatkin, että olen toivoton tapaus ja että minua ei voida auttaa.

Reissuvihot, joita käytettiin opettajan ja vanhempien välillä, olivat pahinta mitä tuona aikana oli olemassa. Ei ollut Wilma-jörjestelmiä eikä nettiä, tai jos netti oli niin se oli uusi asia Suomessa ja maailmalla. Aina kun jotain pahaa tapahtui, olin aina väärentämässä äidin allekirjoituksia, todella huonoilla lopputuloksilla. Lopulta jäin aina kiinni, ja remmiä tuli.

Syömisongelmani alkoivat todella nuorina, ollessani 6-vuotias. Koulusta kotiin tullessani menin suoraan omaan huoneeseen puhumatta kenellekään. Puhuin vain pakolliset asiat ja näin heitä vain jos oli pakko, muuten olin omassa huoneessani itsekseni. Minulla oli myös univaikeuksia nuoresta alkaen. Myöskin syömisongelmat pahenivat. Istuin yleensä monta tuntia ruokapöydässä. Olin ensimmäinen joka oli ruokapöydässä, ja viimeinen joka pöydästä poistui. Äiti kovisteli minua koska en suostunut syömään, ja tuolloin minulla alettiin epäilemään anoreksiaa. Muistan erään tilanteen, kun äiti oli minulle tehnyt nakkimunakasta. Kun en suostunut syömään, itkiessäni hän löi minua nenään josta alkoi vuotamaan verta, ja nuo veret tippuivat lautasella olevan munakkaan päälle. Äiti ei ollut huomaavinaankaan asiaa, mutten hänelle uskaltanut asiasta sanoa, vaan söin siitä huolimatta monta tuntia kyseistä ruokaa, jolloin ruokakin oli jo jäähtynyt kylmäksi. Puhumattomuus saattoi myös itsellä kestää päiviä, jopa viikkoja. Tuolloin alkoi äidillä heräämään epäilys myös mielenterveysongelmistani ja masennuksestani. Diagnoosit kumpaankin sain kuitenkin vasta aikuisena.

Äitini ja isäni erosivat vuonna 2003, jolloin äidistä tuli yksinhuoltaja. Kävimme joka toinen viikonloppu isän luona. Tuo alkoholisoitunut ihminen lasten seurassa, ei koskaan ollut hyvä asia. Pikkusiskoni oli tuolloin kahden vuoden ikäinen. Isälläni oli tuolloin Jeri-niminen koira. Nimen hän oli melkein kopioinut aiemmasta koirastamme Jerosta. Jero oli saksanpaimenkoira, kuten Jerikin. Kerran isä lukitsi minut koiransa häkkiin, hänen nauraessaan samaan aikaan siskojeni kanssa.

Ollessamme 12-vuotiaita, kävimme lastenvalvojalla ja sanoin, etten enää halunnut tavata isää. Syyksi kerroin, kuinka palasimme äidin luokse itkien viikonlopun tapahtumien takia.